Pieni vai suuri askel?

Niin, kenelle se nyt on pieni askel ja kenelle suuri? Ihmiskunnalle vai ihmiselle? Tässä tapauksessa kai ihmiselle suuri ja ihmiskunnalle yksi miljardeista. [Älä nyrjäytä niskaasi!]

Oikeasti ensimmäiset askeleet tulivat eilen, mutta tänään sain ne dokumentoitua. Tuollaisia noin viiden askeleen sarjoja on nähty jo useita ja videolla nähtyä tasapainoisempiakin, ja parhaiten kävely näyttää onnistuvan jokin esine kädessä.

Pidettiin tämän uuden taidon kunniaksi sitten bileet. Ainahan pöydällä lojuvat tyhjät pullot ovat hyvien bileiden merkki, vai miten se nyt meni?

Muutenkin Aapo on tänään osoittanut, että korvien välissä alkaa olla muutakin kuin huminaa. Juttelin hänelle hänen hampaistaan, ja samassa oli yksi kuolainen käsi minun suussani. Käsiinsä saamallaan hiusharjalla hän puolestaan raapi päätään. Ja ruokapöydässä kurkotteli kohti vaalean leivän palaa. Kohta se leivän piilottelu sitten alkaa!

Humputtelemassa

Jokainen kahden tai useamman lapsen äiti varmasti tietää, että kuopuksen vauvavaiheessa esikoisen kanssa tulee vietettyä liian vähän aikaa. Niin myös meillä. Aapon päiväunien aikana yleensä pelataan tai askarrellaan jotain, mutta liian usein tulee lähdettyä pyykkäämään tai ruokaa laittamaan kesken kaiken. Olen yrittänyt tiedostaa tämän, ja eilen päästiinkin Aliisan kanssa vähän humputtelemaan.

Reissun tavoite oli hankkia Indiskasta pieni rasia ja käydä kahvilla. Rasiallakin oli tarina. Edellisellä reissulla siitä muodostui kaikkea ei aina voi saada -kasvatuksen symboli ja siksi sen tavoittelemiseksi luotiin tavoite. Seitsemän yötä omassa sängyssä.

Niin siis mummu leikkimään Aapon kanssa ja matkaan. Mentiin bussilla, takapenkillä tottakai! Matkan aikana keskusteltiin muun muassa siitä, miten hölmöä on sotkea bussinpenkkejä ("Ne on ne huligaanit, jotka matkustaa aina takapenkillä."), miksi busseissa ei ole turvavöitä ("Noo, en oikeasti tiedä, miksi ei voisi olla."), miksi sitä naista ei enää presidentinvaalien toisella kierroksella voi äänestää ("Vain kaksi eniten ääniä saanutta pääsi jatkoon.") ja tietysti siitä, mihin kahvilaan mentäisiin.

Keskustorilla koukattiin apteekin kautta Indiskaan. Aliisa käveli suoraan rasiahyllylle, vertaili eri värejä noin kolme ja puoli sekuntia, otti omansa ja käveli ovelle. Huhuu, kassan kautta! Pieni muovikassi kädessään Aliisa poistui kaupasta, huudahti  "Nyt pistetään töpinäksi!" ja juoksi noin 400 metrin matkan siihen samaan kahvilaan, jossa edellisellä humputtelureissulla käytiin. Sama muffinssi, sama pöytä, sama tuoli. Viisi minuuttia myöhemmin, kun muffinssi oli murusia vain, Aliisa totesi, että tämä oli nyt tässä, voidaan lähteä kotiin.

Kantapöydässä.

Reissu ei ollut kummoinen, mutta uskoisin että se kuitenkin teki tehtävänsä. Kyllä se kai jotain kertoo, kun nelivuotias valitsee saman kahvilan, saman pullan, saman pöydän ja saman tuolin kuin viimeksi. Tuskin maltan odottaa seuraavaa retkeä - vitriiniin jäi vielä vaihtoehtoja.