Keikkaa pukkaa

Kaikki jotka tuntevat Aliisan, tietävät varmasti, miten hän uusissa tilanteissa ensin tarkkailee. Ja tarkkailee. Ja tarkkailee. Ja juuri kun juhlat ovat loppumaisillaan, hän rentoutuu ja innostuu mukaan leikkeihin. Niinpä voisi kuvitella, että julkiset esiintymiset eivät olisi hänen leipälajinsa. Toisin on kuitenkin osoittautunut.

Ensimmäisen keikkansa Aliisa veti Aapon 1-vuotisjuhlilla. Heti juhlien aluksi Aliisa alkoi pohtia, että kuinka paljon väkeä leikkihuoneeseen mahtuu. "Laura, voitko miettiä, montako ihmistä leikkihuoneeseen mahtuu." Yhtäkkiä lamppu syttyi mun pään päällä, ja tajusin, että Aliisa haluaisi koko juhlaväen seuraamaan suunnittelemaansa esitystä. Noh, järjestettiin sitten esiintymislava oikein olohuoneen puolelle. Pianosta biitti soimaan ja nokkahuilulla perässä. Tuiki, tuiki, tähtönen, tietty. Melko ikimuistoista. Kaikki kävi niin äkkiä, että puolellakaan aivosolulla ei ehtinyt ajatella videokameran hakemista. Niinpä tästä tuli Canon-moment.

Jännityksestä soikeana.

(Juhlakalusta ei muuten ole oikein onnistuneita otoksia, joten jos joltain kameralta löytyy, niin mielelläni ottaisimme vastaan.)

Tänään iltapäivällä päiväkodin pihassa kuulin, että Aliisa oli vetänyt toisen keikkansa Pressan Katit -nimisen pumpun jälkilämppärinä. Päiväkodin lapsille oli siis järjestetty konsertti Lamminpään koulun jumppasalissa, ja keikan lopuksi vapaaehtoiset olivat saaneet käydä laulamassa yleisön edessä oikein mikrofoniin. En oikein itsekään usko tätä, mutta meidän Aliisa oli kuulemma astellut reippaasti lavalle ja vetänyt hetkeäkään epäröimättä... Tuiki, tuiki, tähtösen. Muut rohkeat olivat kuulemma olleet eskarilaisia. Palkinnoksi siitä oli saanut puoli metriä korkean, makkarailmapalloista nikkaroidun Iines-ankan muotoisen virityksen.

Aliisan on ollut vähän vaikeaa löytää paikkaansa uudessa päiväkodissa, mutta jotenkin tuntuu siltä, että hän alkaa viihtyä...

Aapo Johannes yks vee

Taas suuri päivä pienen miehen elämässä: ensimmäinen syntymäpäivä. Päivä meni kyllä melko arkisissa merkeissä - aamupuuro, siskon saattaminen päiväkotiin, neuvolaan ja kotiin kolme rokotusta rikkaampana, eineslounas, vajaiksi jääneet unet, siskon haku päiväkodista, päivällinen, leikkiä ja väsytirinää, iltapuuro ja -toimet, nukkumaanmeno. Iltapuuron jälkeen harkitsin parin maissinaksun antamista juhlan kunniaksi, mutta en antanut koska ei osannut itse pyytää.

Mutta millainen poika Aapo on nyt yksivuotiaana? Kirjaan pari asiaa muistiin lähinnä itselle ja jaan ne samalla teidän kanssanne.

Kyllä näitä hampaita kelpaa esitellä!

Neuvolantäti kirjoitti tänään korttiin, että Aapo on touhukas poika. Ja niinhän se onkin. Jos hyvin käy, saattaa puolikin tuntia leikkiä itsekseen leikkihuoneessa. Meidän leikkihuone tietty antaa aika hyvin virikkeitä touhulle, siellä kun on sopivan pieniä tavaroita sijoiteltuna tasaisesti pitkin lattiapinta-alaa. Aapo pudottelee mielellään legoukkeleita purkkeihin, päristelee autoilla, soittaa marakasseja, syö prinsessahahmoja, lukee paperisivuisia kirjoja. Ja mikä parasta, leikkii palloilla. Palloleikit ovat parasta huvia myös mukana leikkivälle aikuiselle, sillä niin välitöntä naurupalautetta harvoin saa.

Toistaiseksi olemme keksineet kaksi leikkiä, joita Aapo ja Aliisa voivat leikkiä yhdessä. Toisessa heitellään palloja olohuoneen matolla ja nauretaan. Toisessa laitetaan levy soimaan, otetaan soittimet esiin ja soitetaan. Luulisin, että molemmat lapset saavat näistä hetkistä paljon hyvää, kun aidosti pystytään tekemään jotain yhdessä ikäerosta huolimatta.

Parasta: sisko kutsui majaan katsomaan lastenohjelmaa.

Ruokapöydässä Aapo istuu tietenkin pöydän päässä. Aapo syö oikeastaan kaikkea ja reippaasti. Suosikkeja ovat bataattisose ja sormin nypittävät kurkut, herneet, paprikat ja hedelmät. Viinirypäleiden eteen Aapo on valmis kiipeämään tiskipöydälle asti niitä saadakseen. Oikeaa maitoa olen tarjoillut nyt neljä päivää, mutta se ei vielä uppoa. Turkkilainen jugurtti ja viili sen sijaan menevät tarvittaessa raakana.

Luonteeltaan Aapo on iloinen ja vähän riehakas. Sängyn päällä holtittomasti kaatuilu on kivaa ja tavaroiden viskominen leikkimielellä naurattaa. Hän suhtautuu uusiin tilanteisiin avoimemmin kuin Aliisa ja hymyilee vieraillekin. Aapo ei turhasta valita, vaikka toki nälkä ja väsy saavat aikaan tirinää kuten kenessä tahansa.

Kävely sujuu jo tosi mallikkaasti, välillä jopa korkeahko kynnys ylittyy pyllähtämättä. Ulkona Aapo on jonkin kerran päässyt mönkimään hankeen ja sekin näytti olevan kivaa.

Aapolla ja Aliisalla näyttäisi ainakin tällä hetkellä olevan todella mainio suhde. Toki Aliisa välillä tuskailee että Aapo pilaa leikit, mutta sitten jo halaa ja sanoo söpöksi. Pikkuveli on myös kovaa valuuttaa päiväkodin pihalla, kun muut lapset käyvät ihailemassa HÄNEN veljeään. Aliisa lohduttaa Aapoa ruokapöydässä "kyllä sä Aapo sitten kaksivuotiaana saat tätä jäätelöä", nyppii sukkanöyhdät varpaiden välistä monta kertaa päivässä, suunnittelee opettavansa Aapolle muistipelin pelaamista ja kertoo muutenkin ympäröivästä maailmasta. Aapo ei vielä oikein matki Aliisan touhuja, mutta katse kertoo kaiken. Niin pyyteetöntä ihailua harvoin näkee.

Ilme kertoo olennaisen.

Jos tänne rivien väliin muutaman ei-niin-kivan asiankin kirjaa, niin henkilökohtaisesti toivoisin, että joskus lähitulevaisuudessa Aapo ei haluaisi ruokailla useita kertoja yössä ja ihan nukkuisi aamuun asti. Samoin toivoisin, että kiellot menisivät vähän nykyistä paremmin perille. "Älä seiso syöttötuolissa!" ja "Älä paukuta sitä porttia!" kaikuvat kuuroille korville. Portin saisi tietysti fiksattua, kun vaihtaisi hiuslenkkikiinnityksen ihan oikeaan hakaan, eli se taitaa mennä omaan piikkiin...

Ihana poika.

Arjen luksusta

Tarkoitukseni ei ole kirjoittaa leopardikuvioisista divaaneista tai rokokoopeileistä, vaan ihan tavallisesta eväsretkestä. Viime viikko oli niin tahmea unen ja valveilla olon rajamailla, että nyt pieni ulkoilukin tuntuu mahtavalta.

Ale juhlisti seitsemän päivän työputkea pitämällä yhden melkein kokonaisen vapaapäivän tänään. Lounaan jälkeen pakkasimme eväät laukkuun ja Aapon kärryihin ja lähdimme matkaan. Jokaiselle oli suotu kaksi toivetta eväslaukun sisällöksi. Aliisa toivoi viinirypäleitä ja omenaa, Ale kaakaota ja pullaa. Omat toiveeni jäivät kuulematta, kosta epäilemättä kaikki tarpeellinen oli jo mainittu. Ensimmäinen pysähdys tehtiin siis lähiöleipomo Nisu-Nikkareilla ja siitä jatkettiin Tohloppijärven rantaan.

Oikealle eväsretkelle mennään luonnollisesti hiihtämällä, ja niinpä Aliisa veti sukset jalkaan ja lähti lykkimään.

Tasatyöntöä vaikka väkisin.

Hups, ei haittaa!

Saareen on rannasta muutaman sadan metrin matka. Jäällä tuuli niin, että ei tarvinnut hiihtäjän paljon hiihdellä. Saaresta löysimme aurinkoisesta paikasta nuotiopaikan ja penkin. Aapo ei tiennyt odottavista eväistä vaan simahti juuri kun katoin pöytää.

Leirissä. Ensin tarjolla hedelmät.

Sitten itse asiaan!

Lopuksi sitten Aliisa ja Ale leikkivät vielä jokaisten juhlien vakio-ohjelmanumeron eli piilosta. Kaikki löydettiin! Takaisin päin matka taittui pulkan kyydissä, joten voimia jäi vielä pihatouhuille. Aliisa ideoi meille lumiukkoperheen, eikä siinä oikein auttanut muu kuin toteuttaa suunnittelijan visio. Piti ikuistaa tämä porukka, sillä epäilisin, että montaa päivää eivät nämä tyypit tuolla pihalla seiso. Törttöilevään nuorisoon en kuitenkaan viittaa, vaan kyllä se on kevätaurinko joka lämmittää!

Perhepotretti.

Oma koti kullan kallis

Täällä ollaan! Kolmen viikon reissu Floridaan takana, jetlag käynnissä ja kevät edessä. Keskimmäinen tila ei ole kovin mieluisa, mutta ensimmäinen ja viimeinen kyllä. Matkalla on (aina) mukavaa, mutta kyllä kotona on myös hyvä olla. Lisää tekstiä ja kuvia reissusta ja muusta kunhan tämä tästä tasoittuu, mutta vähän alkupaloja:



Disneymaan illassa.



Hattu tekee miehen.

Splash!

Pieni vai suuri askel?

Niin, kenelle se nyt on pieni askel ja kenelle suuri? Ihmiskunnalle vai ihmiselle? Tässä tapauksessa kai ihmiselle suuri ja ihmiskunnalle yksi miljardeista. [Älä nyrjäytä niskaasi!]

Oikeasti ensimmäiset askeleet tulivat eilen, mutta tänään sain ne dokumentoitua. Tuollaisia noin viiden askeleen sarjoja on nähty jo useita ja videolla nähtyä tasapainoisempiakin, ja parhaiten kävely näyttää onnistuvan jokin esine kädessä.

Pidettiin tämän uuden taidon kunniaksi sitten bileet. Ainahan pöydällä lojuvat tyhjät pullot ovat hyvien bileiden merkki, vai miten se nyt meni?

Muutenkin Aapo on tänään osoittanut, että korvien välissä alkaa olla muutakin kuin huminaa. Juttelin hänelle hänen hampaistaan, ja samassa oli yksi kuolainen käsi minun suussani. Käsiinsä saamallaan hiusharjalla hän puolestaan raapi päätään. Ja ruokapöydässä kurkotteli kohti vaalean leivän palaa. Kohta se leivän piilottelu sitten alkaa!

Humputtelemassa

Jokainen kahden tai useamman lapsen äiti varmasti tietää, että kuopuksen vauvavaiheessa esikoisen kanssa tulee vietettyä liian vähän aikaa. Niin myös meillä. Aapon päiväunien aikana yleensä pelataan tai askarrellaan jotain, mutta liian usein tulee lähdettyä pyykkäämään tai ruokaa laittamaan kesken kaiken. Olen yrittänyt tiedostaa tämän, ja eilen päästiinkin Aliisan kanssa vähän humputtelemaan.

Reissun tavoite oli hankkia Indiskasta pieni rasia ja käydä kahvilla. Rasiallakin oli tarina. Edellisellä reissulla siitä muodostui kaikkea ei aina voi saada -kasvatuksen symboli ja siksi sen tavoittelemiseksi luotiin tavoite. Seitsemän yötä omassa sängyssä.

Niin siis mummu leikkimään Aapon kanssa ja matkaan. Mentiin bussilla, takapenkillä tottakai! Matkan aikana keskusteltiin muun muassa siitä, miten hölmöä on sotkea bussinpenkkejä ("Ne on ne huligaanit, jotka matkustaa aina takapenkillä."), miksi busseissa ei ole turvavöitä ("Noo, en oikeasti tiedä, miksi ei voisi olla."), miksi sitä naista ei enää presidentinvaalien toisella kierroksella voi äänestää ("Vain kaksi eniten ääniä saanutta pääsi jatkoon.") ja tietysti siitä, mihin kahvilaan mentäisiin.

Keskustorilla koukattiin apteekin kautta Indiskaan. Aliisa käveli suoraan rasiahyllylle, vertaili eri värejä noin kolme ja puoli sekuntia, otti omansa ja käveli ovelle. Huhuu, kassan kautta! Pieni muovikassi kädessään Aliisa poistui kaupasta, huudahti  "Nyt pistetään töpinäksi!" ja juoksi noin 400 metrin matkan siihen samaan kahvilaan, jossa edellisellä humputtelureissulla käytiin. Sama muffinssi, sama pöytä, sama tuoli. Viisi minuuttia myöhemmin, kun muffinssi oli murusia vain, Aliisa totesi, että tämä oli nyt tässä, voidaan lähteä kotiin.

Kantapöydässä.

Reissu ei ollut kummoinen, mutta uskoisin että se kuitenkin teki tehtävänsä. Kyllä se kai jotain kertoo, kun nelivuotias valitsee saman kahvilan, saman pullan, saman pöydän ja saman tuolin kuin viimeksi. Tuskin maltan odottaa seuraavaa retkeä - vitriiniin jäi vielä vaihtoehtoja.

Räsymattoa ikkunaan

No ei, kyse ei ole mistään villistä sisustusideasta, vaan Marimeko Räsymatto-kankaasta. Keksin loistoidean hankkia sitä leikkihuoneen verhoiksi. Idea otettiin hyvin vastaan kotijoukoissa, ja onneksi vain minä näin laskun loppusumman maksupäätteellä. Tyyristä, mutta ikuista.

Seinän väriä vielä mietitään, turkoosi on vahvoilla.

Tänään hyödynsin Aliisan päiväkotipäivän ja Aapon aamupäiväunet ja möpleerasin hieman. Sen verran nimittäin pihistelin kankaassa, että en ostanut kuin yhden pituuden ja ajattelin ommella paneeliverhotyyppiset roikottimet. Vielä en saanut ompelukonetta esille, mutta kokeilin riittääkö leveys. Siinä ja siinä.

Seinät hohtavat valkoisena, mutta väriä on kyllä tulossa. Heti kun saadaan sovittua väristä ja maalarimestari Nöffe kaivaa pensselit esiin. Turkoosi on vahvoilla. Etenkin kun olen luvannut tuunata roskalavalta löytyneistä tuoleista toisen pinkiksi, kompensaatioksi. Aliisa nimittäin toivoo joko pinkkiä seinää tai vaihtoehtoisesti seinän kokoista sateenkaarimaalausta.